Kipu ja hermosto · Osa 1/3
Krooninen kipu ja hermoston herkistyminen: miksi kipu jää päälle?

Krooninen kipu voi jäädä päälle, vaikka kudosvaurio on jo parantunut. Silloin kannattaa kysyä, onko kipu todella kudoksissa lymyilevä jumi tai vaurio vai onko kyse hermoverkoston muuttuneesta toiminnasta. Tässä kirjoituksessa avaan, mitä kroonisen kivun taustalla hermostossa tapahtuu ja mitä hermosolut tarvitsevat toimiakseen terveesti.
Tämä on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa. Pyrin sarjassa avaamaan kroonisen kivun moniulotteisuutta lähinnä neurobiologisesta näkökulmasta ja tutkittuun tietoon nojaten. Tässä osassa avaan termistöä ja hermoston hyvinvoinnin edellytyksiä. Toisessa osassa tarkastellaan kroonisen kivun taustalla olevia neurofysiologisia ilmiöitä ja niiden mahdollisia mekanismeja. Kolmannessa osassa käsitellään tekijöitä, jotka voivat aiheuttaa näitä hermoston muutoksia.
Maladaptiivinen kipu: rengistä isännäksi
Kipu on elintärkeä aistimus. Ilman kipua emme osaisi varoa ympäristön moninaisia vaaroja, emmekä todennäköisesti selviäisi kovinkaan pitkään hengissä. Kipu on siis adaptiivinen hälytysjärjestelmä, joka ilmoittaa vauriosta tai sen mahdollisesta uhasta.
Tarkemmin ottaen kipu on aistimuksen lisäksi emotionaalinen kokemus. Se syntyy keskushermoston tasolla fysiologian, kokemusten, tunteiden, ympäristön ja tietoisen tilannearvion tuloksena. Kipu on siis yksilöllisen hermoverkoston tulos. Siihen osallistuvat kudosten hermopäätteet, selkäydin sekä aivoalueet, jotka huolehtivat eksteroseptiosta (ulkoisten ärsykkeiden aistimisesta), interoseptiosta (kehon sisäisten tuntemusten aistimisesta), tunteista ja kognitiivisista toiminnoista. Kipua ei siis voi paikantaa mihinkään yksittäiseen kudokseen tai aivorakenteeseen.
Krooninen kipu puolestaan on maladaptiivista. Sillä ei ole enää terveytemme tai selviämisemme kannalta tarkoituksenmukaista tehtävää. Usein tilanne on päinvastainen: kipu heikentää elämänlaatuamme. Kipu on siis hyvä renki mutta huono isäntä.
Silloin tulisikin pohtia, onko kipu todella kipualueella lymyilevä sitkeä jumi, heikkous tai jokin vaurio. Vai onko se enemmänkin edellä kuvatun hermoverkoston muuttunutta toimintaa?
Esimerkki: lonkka, joka ei lakkaa kipuilemasta
Henkilö on loukannut ja kipeyttänyt lonkkansa. Jonkinasteinen vaurio aiheuttaa tulehdusta lonkan kudoksiin. Se tekee luonnollisesti kipeää, ja aluetta on arka liikuttaa ja koskettaa. Tätä kutsutaan perifeerisen sensitisaation (ääreishermoston herkistymisen) aiheuttamaksi primaariseksi hyperalgesiaksi, ja se on adaptiivinen, normaali kipuvaste.
Kun lonkan kudokset paranevat viikoissa tai kuukausissa, kipukin normaalisti alkaa hellittää, eli hermostossa tapahtuu desensitisaatio. Joskus hermosto ei kuitenkaan pysty sammuttamaan kipureaktiota tai ei koe sitä turvalliseksi. Silloin kipu jää päälle vaurion paranemisesta huolimatta, ja puhutaan pitkittyneestä tai kroonisesta kivusta.
Aluksi hieman termistöä: mitä sentraalinen sensitisaatio tarkoittaa?
Sentraalinen sensitisaatio tarkoittaa keskushermoston herkistynyttä eli ylivirittäytynyttä toimintaa. Se on ammattikirjallisuudessa usein esillä, varsinkin kun puhutaan pitkittyneestä tai kroonistuneesta kivusta. Termi on saattanut kärsiä jopa lievän inflaation, ainakin allekirjoittaneen blogikirjoituksissa, ellei muualla. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole paasata sentraalisesta sensitisaatiosta, mutta pieni alustus tarvitaan, jotta päästään eteenpäin.
Vaikuttaa nimittäin siltä, että ilmiötä ei pidä ohittaa potilastyössä. Se pitäisi osata tunnistaa ja ottaa huomioon kuntoutusta suunniteltaessa. Sentraalinen sensitisaatio ennustaa huonompaa konservatiivisen hoidon tulosta esimerkiksi pitkittyneessä alaselkäkivussa, niskakivussa, tenniskyynärpäässä ja polven nivelrikkokivussa. Huono ennuste liittyy myös kirurgisiin toimenpiteisiin, kuten olkapääleikkauksiin ja selkärangan jäykistysleikkauksiin.
Jos sentraalinen sensitisaatio sivuutetaan, terveydenhuollon kulut voivat kasvaa merkittävästi. Lisäksi asiakkaan kokema tuska voi pitkittyä ja elämänlaatu heiketä. Ymmärrys tästä fysiologisesta ilmiöstä ja sen yhteydestä pitkittyneeseen, vaikeasti ymmärrettävään kipuun on lisääntynyt. Se on luonut tarpeen viedä ilmiö kivunhoidon käytännön työhön [1].
Mistä termi on peräisin?
Ensimmäinen maininta sentraalisesta sensitisaatiosta oli todennäköisesti Clifford Woolfin vuonna 1983 julkaistussa artikkelissa. Siinä hän kuvasi hiirten akuutin vamman jälkeistä selkäytimen neuronien pitkittynyttä, kohonnutta aktiivisuutta [2]. Keskushermoston roolia kroonisessa kivussa alettiin kuitenkin ymmärtää huomattavasti laajemmin 2000-luvulla, kun monet tutkimusmenetelmät ja tutkimuslaitteet kehittyivät.
Nykyään IASP (International Association for the Study of Pain) luokittelee sentraalisen sensitisaation vapaasti suomennettuna ”fysiologiseksi prosessiksi, jossa keskushermoston nosiseptiivisten hermosolujen reagointi on poikkeuksellisen kohonnutta ärsykkeessä, joka ei normaalisti tuota vastaavaa reagointia.” Tässä yhteydessä keskushermoston herkistymän luokitus rajoittuu siis ainoastaan nosiseptioon eli kipuun.
Hermosolut voivat kuitenkin herkistyä monille eri ärsykkeille: mekaanisille ja kemiallisille ärsykkeille, valolle, äänelle, lämpötilan muutoksille, stressille tai sähköiselle stimulaatiolle. Se riippuu siitä, millä keskushermoston alueella kohonnutta hermosolutoimintaa esiintyy. Käytännössä sensitisaatiota voi siis olla myös visuaalisella, auditorisella (kuuloon liittyvällä) tai emotionaalisella tasolla.
Sentraalinen sensitisaatio vai nosiplastinen kipu?
Termin ”sentraalinen sensitisaatio” merkitys tuntuu usein vaihtelevan asiayhteyden mukaan. Välillä sillä selitetään hyvin tarkkaa neurofysiologista muutosta keskushermoston nosiseptiivisten neuronien tasolla, kuten IASP sen virallisesti luokittelee. Joskus taas termillä kuvataan hermoston laajempaa herkistynyttä käyttäytymistä jonkin oireyhtymän kliinisessä merkityksessä.
Tämä saattaa olla hieman pulmallista. Liian tarkka määritelmä voi jättää ulkopuolelle jotain oleellista, mutta liian laaja määritelmä voi menettää kliinisen merkityksensä. Siksi termi aiheuttaa joskus väärinymmärrystä.
Muutama vuosi sitten IASP julkaisi uuden terminologisen määritelmän, nosiplastinen kipu. Se viittaa krooniseen kipuun, jossa perifeeriset nosiseptorit aktivoituvat ilman selkeää elimellistä syytä [3].
Kokonaisuutena pitkittyneestä tai kroonisesta kivusta ei voi puhua pelkästään keskushermoston herkistymänä tai keskushermostoperäisenä kipuna. Todellisuudessa periferiaa ja keskushermostoa ei voi erottaa toisistaan. Mitä tapahtuu periferiassa, heijastuu sentraalisesti, ja mitä tapahtuu sentraalisesti, heijastuu perifeerisesti.
Akuutti ja pitkittynyt hermoston herkistymä
Sentraalisesta sensitisaatiosta puhutaan usein kroonisen kivun yhteydessä. Sitä tavataan kuitenkin myös akuutissa kivussa, ja se on silloin täysin normaalia. Keskushermoston herkistymän (tarkassa neurofysiologisessa merkityksessä) tiedetään kehittyvän nopeasti akuutissa vaiheessa, esimerkiksi kun kapsaisiinia ruiskutetaan ihon alle. Sen tiedetään myös korjaantuvan lähes yhtä nopeasti, kun perifeerinen nosiseptio estetään [4].
Myös akuutissa selkäkivussa voidaan havaita sentraalista sensitisaatiota, mutta se ei ennusta heikompaa paranemista [5]. Keskushermoston herkistyminen kivun merkityksessä on siis akuutissa kivussa myös normaali, adaptiivinen suojamekanismi.
Joskus herkistynyt kivun käsittely jää aktiiviseksi kudosvaurion parannuttua, tai jokin systeeminen tekijä saa sen aktivoitumaan ilman selvää perifeeristä nosiseptiota (kudosvauriota). Silloin adaptiivisesta kipumekanismista kehittyy maladaptiivinen.
Oleellista on ymmärtää, että ihmisen pitkittynyttä kipua voi todellisuudessa ylläpitää samanaikaisesti useampi mekanismi:
- perifeerinen nosiseptio
- keskushermoston voimistunut kivun käsittely
- autonomisen hermoston reagointi.
Näitä kipumekanismeja voivat ylläpitää niin biomekaaniset, psykososiaaliset, hormonaaliset, immunologiset kuin metabolisetkin tekijät. Onnistuneen terapian kannalta liian kapea, yhteen mekanismiin keskittyvä näkökulma ei siksi välttämättä ole riittävän tehokasta hoitoa.
Monta eri diagnoosia vai kuitenkin yksi kokonaisuus?
Monet eri oireet ja diagnoosit esiintyvät yhdessä ja jakavat paljon yhteisiä piirteitä. Ei ole lainkaan harvinaista, että jatkuvista epäspesifeistä selkäkivuista kärsivällä on diagnosoitu myös esimerkiksi:
- jännityspäänsärky tai migreeni
- unihäiriö
- ärtyvän suolen oireyhtymä
- TMJ-syndrooma
- metabolisia häiriöitä
- ahdistuneisuushäiriöitä tai masennus.
Sama oirelista voi olla henkilöllä, jonka ensisijainen, toimintaa rajoittava vaiva onkin migreeni. Näitä vaivoja erotellaan usein toisistaan biolääketieteellisen, dualistisen näkökulman kautta, ja usein niitä myös pyritään hoitamaan erillisinä oireina.
Sama tulokulma elää vahvana myös kivusta kärsivillä ihmisillä. Jos terapeuttina et ole tarkka sanavalinnoissasi ja liität samaan hengenvetoon fyysisen oireen ja psykologisen puolen, saatat saada asiakkaassasi aikaan välittömän puolustusreaktion: ”Väitätkö, että tämä kipu on mun korvien välissä!?” Siitä huolimatta masentuneisuus, pitkittynyt ahdistus ja maladaptiivinen kipukäyttäytyminen ennustavat selkäkivun pitkittymistä vahvemmin kuin biomekaaniset fyysiset löydökset [5–9].
Fyysisten ja psyykkisten oireiden yhteys ei kuitenkaan tarkoita, että masentuneet ihmiset olisivat niin alakuloisia tai negatiivisia, että selkäkipu olisi jotenkin ”korvien välissä”. Se ei tarkoita sitäkään, että pitkään kipeänä ollut selkä olisi alkanut surettaa ja masentaa liikaa. Yhteys tarkoittaa ennemmin sitä, että pitkittyneellä kivulla ja masennuksella on todellisia, niitä yhdistäviä neurobiologisia mekanismeja [10].
Fibromyalgiasta kärsivillä on myös enemmän migreeni- ja masennusoireita kuin terveillä, ja yhteys on kaksisuuntainen (bidirektionaalinen) [11, 12]. Voidaan siis ajatella, että useita oireyhtymiä ja toiminnallisia kiputiloja yhdistävät neuroimmunoendokriiniset mekanismit eli hermoston, immuunijärjestelmän ja hormonitoiminnan yhteiset mekanismit. Ne ajavat laajempaa psykofyysisten oireiden vyyhtiä, jota tulisi tarkastella biopsykososiaalisena kokonaisuutena.

Hermosolut, allostaattinen kuormitus ja sensitisaatio
Mitä hermosolujen herkistyminen tarkoittaa?
Mitä hermosolujen ”herkistyminen” sitten tarkalleen ottaen tarkoittaa ja mistä se johtuu? Yksinkertaistettuna hermosolun lepojännite on silloin noussut lähemmäs aktiopotentiaalin kynnystä. Solu tarvitsee siis tavallista pienemmän ärsykkeen saavuttaakseen kynnyksen, jossa solukalvo depolarisoituu ja hermoimpulssi syttyy. Korkeammat aivotasot muokkaavat impulssin lopulta kipukokemukseksi.
Joskus hermosolut ovat niin ylivirittäytyneitä, että ne aktivoituvat spontaanisti ilman ulkoista ärsykettä, kuten neuropaattisessa kivussa. Jos hermosolujen lepojännite on pitkään koholla ilman tarkkaa syytä, se on aina merkki hermosolujen poikkeavasta toiminnasta.
Hermosolujen neljä tukipilaria
Hermosolut tarvitsevat terveeseen toimintaan neljä tukipilaria:
- happea
- glukoosia
- stimulaatiota
- neutraalin immunologisen ympäristön.
Ilman näitä hermosolujen mitokondriot eivät pysty tuottamaan riittävästi energiaa (ATP). Silloin solun toimintajännitteestä huolehtivien natrium-kaliumpumppujen toiminta häiriintyy, ja lepojännite nousee lähemmäs aktiopotentiaalin kynnystä.
Lisäksi tulehdusta edistävä (pro-inflammatorinen) immunologinen ympäristö käynnistää voimakkaan ja pitkittyneen natriumin sisäänvirtauksen hermosoluihin. Se johtaa tihentyneeseen depolarisaatioon ja hermoimpulssien johtumiseen. Jos kyseessä on nosiseptiota kuljettava hermosolu, tämä tarkoittaa matalampaa kipukynnystä ja kipua ilman kudosvauriota. Pitkittyessään hermosolujen muuttunut toiminta johtaa nosiplastisiin muutoksiin ja lopulta kivun kroonistumiseen.


Neurofysiologisesta näkökulmasta pitkäaikaisen kivun kuntoutuksessa tulisi siis aina pohtia, onko hermostolla kaikki perusedellytykset terveeseen toimintaan kivun osalta.
Saavatko hermosolut happea?
Erilaiset hapen kuljetukseen liittyvät ongelmat voivat heikentää hermoston hapensaantia ja sitä kautta omalta osaltaan nostaa lepojännitettä. Tällaisia ovat esimerkiksi anemian eri muodot, keuhkoputkiin liittyvät ongelmat sekä autonomisen hermoston häiriöt, joissa verenpaine nousee tai laskee liikaa (hyper- tai hypotensio).
Saavatko hermosolut riittävästi glukoosia?
Glukoosi on hermosolujen polttoainetta. Erilaiset dysglykeemiset eli verensokerin säätelyyn liittyvät ja metaboliset tilat, kuten hyperglykemia (korkea verensokeri), hypoglykemia (matala verensokeri) ja insuliiniresistenssi, häiritsevät merkittävästi hermosolujen aineenvaihduntaa.
Esimerkiksi tyypin 1 ja tyypin 2 diabetes vaikuttavat olevan vahva riskitekijä pitkittyneen alaselkäkivun ja tendinopatian (jännesairauden) kehittymiselle. Diabeteksen tiedetään myös voimistavan fibromyalgiasta kärsivien kipua, unihäiriöitä, uupumusta ja päänsärkyjä [13–15].
Pitkään hallitsemattoman verensokerin tiedetään pahimmillaan aiheuttavan myös neurodegeneraatiota eli hermoston rappeutumista. Tyypillinen esimerkki on ääreishermoston diabeettinen polyneuropatia, mutta hyperglykemia on yhdistetty myös muihin hermostoa rappeuttaviin sairauksiin [16].
Metaboliset häiriötekijät vaikuttavat luonnollisesti myös tukikudosten ominaisuuksiin ja aiheuttavat niissä patologisia muutoksia. Kivun näkökulmasta keskiössä ovat kuitenkin hermostoon vaikuttavat metaboliset tekijät. Pelkät jänne- tai välilevyrakenteiden rappeumamuutokset eivät nimittäin aina johda kipuun, eikä tukikudosten palautuminen normaaliin olomuotoonsa ole kivuttomuuden edellytys [17, 18]. Metabolisista tekijöistä myös hypotyreoosi eli kilpirauhasen vajaatoiminta vaikuttaa hermosolujen mitokondrioiden energia-aineenvaihduntaan.
Saavatko hermosolut riittävästi stimulaatiota?
”Use it or lose it” on osuva sanonta, kun puhutaan hermoston plastisuudesta (muovautuvuudesta). Pysyäkseen toimintakykyisinä ja kehittääkseen uusia synapseja hermosolut tarvitsevat säännöllisesti ärsykkeitä, välittäjäaineita sekä hermosolujen kasvuun tarvittavia hormoneja eli neurotrofiineja.
Tiedämme, että vähäinen fyysinen aktiivisuus on riski tuki- ja liikuntaelimistön sekä hermoston varhaisemmalle rappeutumiselle. Fyysinen aktiivisuus taas vaikuttaa tukikudosten lisäksi keskushermoston toimintakykyyn, terveyteen ja kipuun. Esimerkiksi isojen lihasryhmien voimaharjoittelu ja aerobinen liikunta stimuloivat vahvasti keskushermoston hermokasvutekijöiden (BDNF) tuotantoa, tehostavat neurogeneesiä eli uusien hermosolujen syntyä ja pitävät yleisen aivotoiminnan vireänä [19–21].
Pitkittyneen kivun hoidossa ensisijaisen tärkeä, näyttöön perustuva tekijä on fyysinen aktiivisuus. Tutkimusnäyttö viittaa vahvasti myös siihen, että mikään terapeuttisen harjoittelun muoto ei ole ylitse muiden. Hyvin kudosspesifillä harjoittelulla ei siis näytä olevan suurta sijaa pitkittyneen kivun kuntoutuksessa [22–26]. Pitkittyneen epäspesifin kivun lievittymisen mekanismit ovatkin ensisijaisesti muissa systeemitekijöissä kuin voiman, hallinnan, ryhdin tai muiden biomekaanisten mittareiden kehittymisessä.
Aivojen hermosolut kaipaavat myös lepoaktiivisuutta: spontaania ajatusten juoksua ja eri aivoalueiden välistä viestintää. Tästä huolehtii omalta osaltaan aivojen oletushermoverkko (default mode network), joka aktivoituu, kun olemme tekemättä mitään ja annamme ajatusten virrata. Hermoverkko liittyy vahvasti kehon sisäisten tuntemusten käsittelyyn, suunnitteluun, muistiin ja luovuuteen. Oletushermoverkon heikentynyttä toimintaa on havaittu esimerkiksi kroonisesta kivusta, stressistä, ahdistuksesta tai masennuksesta kärsivillä ihmisillä [27].
Onko hermosoluilla neutraali immunologinen ympäristö?
Kaikki keskushermostoon tunkeutuvat antigeenit voivat ylläpitää immuunijärjestelmän tulehdusta edistävää reaktiota. Se häiritsee voimakkaasti hermosolujen aineenvaihduntaa, lisääntymistä (proliferaatiota) ja synapsitoimintaa.
Antigeenejä muodostuu tietenkin viruksista ja bakteereista. Immunologisia reaktioita voivat kuitenkin aiheuttaa myös sopimaton ruokavalio tai erilaiset metaboliitit eli aineenvaihduntatuotteet. Niitä voi syntyä hermostossa oksidatiivisesta stressistä, jota eriasteiset vauriot tai metaboliset häiriöt saavat aikaan. Uni, psykososiaalinen stressi ja suoliston toiminta ovat esimerkkejä tekijöistä, jotka vaikuttavat merkittävästi immunologiseen toimintaan ja jotka tulisi ottaa huomioon myös kokonaiskuvassa.
Terveellä ihmisellä keskushermostoa ympäröivä veri-aivoeste estää sinne kuulumattomien suurten proteiinimolekyylien pääsyn. Edellä mainitut kuormitustekijät voivat kuitenkin heikentää veri-aivoesteen toimintaa merkittävästi. Kun keskushermostoon kuulumattomat molekyylit pääsevät esteen läpi, immunologinen puolustus käynnistyy, ja se voi johtaa keskushermoston tulehdukseen. Ymmärrys neuroinflammaation eli hermoston tulehduksen merkityksestä useissa kroonisissa kipuoireyhtymissä on kasvanut viime vuosina merkittävästi [28, 29].

Allostaattinen kuormitus: kun yksi järjestelmä horjuu
Nämä neljä dynaamista allostaattista tukipilaria muodostavat homeostaattisen kokonaisuuden, jonka kuormittuneisuus vaikuttaa merkittävästi ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin. Allostaattisen kuormituksen periaatteen mukaan yhden järjestelmän heikentynyt toiminta johtaa muiden järjestelmien kompensaatioon. Se ilmenee homeostaasin eli kehon tasapainotilan horjumisena ja usein jonkinlaisena fysiologisena tai psykologisena häiriötilana. Tällaisia ovat esimerkiksi insuliiniresistenssi, korkea kolesteroli ja verenpaine, ahdistus, masennus, päänsärky, huimaus sekä erilaiset nivelten tai hermoston rappeumasairaudet [30].
Ei ole lainkaan epätavallista, että pitkittyneestä tai kroonisesta kivusta kärsivällä on myös jonkinasteinen metabolinen oireyhtymä, jossa verensokerin, verenpaineen ja kolesterolin arvot ovat korkeita. Lisäksi hänellä saattaa olla kaiken kukkuraksi kilpirauhasen vajaatoiminta tai ongelmallinen raudanpuute.
Kiitos, että jaksoit lukea loppuun asti. Sarjan toisessa osassa mennään hieman syvemmälle edellä mainittuihin mekanismeihin.
Milloin vastaanotolle
Jos kipu on jatkunut pitkään tai jää päälle, vaikka kudosten pitäisi jo olla parantuneet, voit varata ajan neurologiaan erikoistuneelle osteopaatti Eetu Koivistolle. Eetun vastaanotolla hoidetaan muun muassa pitkittyneitä ja kroonisia selkäkipuja, niskan retkahdusvammojen ja aivotärähdysten jälkitiloja sekä hermo-ongelmia rangassa ja raajoissa. Hoidossa yhdistyvät manuaalinen hoito sekä liike- ja neurologinen kuntoutus, ks. toiminnallinen neurologia ja osteopatia.
Hankalan ja pitkittyneen oireen ensimmäinen käynti kestää 90 min ja maksaa 150 €, jatkokäynnit 45 min ja 80 € (katso hinnasto). Toiminnallinen neurologia löytyy ajanvarauksessa osteopatian alta. Ota ensimmäiselle käynnille mukaan mahdolliset röntgen- tai magneettikuvat ja lausunnot. Jos asiantuntemuksemme ei riitä, ohjaamme sinut eteenpäin esimerkiksi kuvantamiseen tai muihin lääketieteellisiin tutkimuksiin.
Usein kysyttyä
Mitä eroa on akuutilla ja kroonisella kivulla?
Akuutti kipu on adaptiivinen hälytysjärjestelmä, joka ilmoittaa vauriosta tai sen uhasta. Krooninen kipu on maladaptiivista: sillä ei ole enää suojaavaa tehtävää, ja se heikentää elämänlaatua.
Mitä sentraalinen sensitisaatio tarkoittaa?
Se tarkoittaa keskushermoston herkistynyttä eli ylivirittäytynyttä toimintaa. IASP:n luokituksen mukaan keskushermoston nosiseptiiviset hermosolut reagoivat silloin poikkeuksellisen voimakkaasti ärsykkeeseen, joka ei normaalisti tuota vastaavaa reagointia.
Voiko kipu jatkua, vaikka vaurio on parantunut?
Voi. Joskus hermosto ei pysty sammuttamaan kipureaktiota tai ei koe sitä turvalliseksi, jolloin kipu jää päälle vaurion paranemisesta huolimatta. Silloin puhutaan pitkittyneestä tai kroonisesta kivusta.
Millainen harjoittelu sopii pitkittyneeseen kipuun?
Fyysinen aktiivisuus on pitkittyneen kivun hoidossa ensisijaisen tärkeä, näyttöön perustuva tekijä. Tutkimusnäytön mukaan mikään terapeuttisen harjoittelun muoto ei ole ylitse muiden.
Lähteet
- [1] Nijs et al. 2019. Treatment of central sensitization in patients with chronic pain: time for change?
- [2] Woolf. 2011. Central sensitization: Implications for the diagnosis and treatment of pain.
- [3] Kosek E, Cohen M, Baron R, et al. 2016. Do we need a third mechanistic descriptor for chronic pain states? Pain.
- [4] Arendt-Nielsen et al. 2017. Assessment and manifestation of central sensitization across different chronic pain conditions.
- [5] Klyne et al. 2019. Are Signs of Central Sensitization in Acute Low Back Pain a Precursor to Poor Outcome?
- [6] Choul et al. 2010. Will This Patient Develop Persistent Disabling Low Back Pain?
- [7] Martinez-Calderon et al. 2018. The Role of Self-Efficacy on the Prognosis of Chronic Musculoskeletal Pain: A Systematic Review.
- [8] Pincus et al. 2002. A Systematic Review of Psychological Factors as Predictors of chronicity/disability in Prospective Cohorts of Low Back Pain.
- [9] Sarrami et al. 2017. Factors predicting outcome in whiplash injury: a systematic meta-review of prognostic factors.
- [10] Sheng et al. 2017. The Link between Depression and Chronic Pain: Neural Mechanisms in the Brain.
- [11] Penn et al. 2019. Bidirectional association between migraine and fibromyalgia: retrospective cohort analyses of two populations.
- [12] Grascely et al. 2012. Fibromyalgia and depression.
- [13] Pozzobon et al. 2019. Is there an association between diabetes and neck and back pain? A systematic review with meta-analyses.
- [14] Ranger et al. 2016. Is there an association between tendinopathy and diabetes mellitus? A systematic review with meta-analysis.
- [15] Thisler et al. 2003. Fibromyalgia in diabetes mellitus.
- [16] Bugazhenthi. 2017. Common neurodegenerative pathways in obesity, diabetes, and Alzheimer’s disease.
- [17] Coombes et al. 2015. Management of Lateral Elbow Tendinopathy: One Size Does Not Fit All.
- [18] Plinsinga et al. 2015. Evidence of Nervous System Sensitization in Commonly Presenting and Persistent Painful Tendinopathies: A Systematic Review.
- [19] Di Liegro et al. 2019. Physical Activity and Brain Health.
- [20] Adami et al. 2018. Reduction of movement in neurological diseases: Effects on neural stem cells characteristics.
- [21] Ellingson et al. 2016. Exercise Strengthens Central Nervous System Modulation of Pain in Fibromyalgia.
- [22] Ferreira et al. 2007. Comparison of general exercise, motor control exercise and spinal manipulative therapy for chronic low back pain.
- [23] Shnayderman et al. 2013. An Aerobic Walking Programme Versus Muscle Strengthening Programme for Chronic Low Back Pain: A Randomized Controlled Trial.
- [24] Smith et al. 2014. An update of stabilisation exercises for low back pain: a systematic review with meta-analysis.
- [25] Searle et al. 2015. Exercise Interventions for the Treatment of Chronic Low Back Pain: A Systematic Review and Meta-Analysis of Randomised Controlled Trials.
- [26] Michaelson et al. 2016. High Load Lifting Exercise and Low Load Motor Control Exercises as Interventions for Patients With Mechanical Low Back Pain: A Randomized Controlled Trial With 24-month Follow-Up.
- [27] Alshelh et al. 2018. Disruption of default mode network dynamics in acute and chronic pain states.
- [28] Nijs et al. 2017. In the spine or in the brain? Recent advances in pain neuroscience applied in the intervention for low back pain.
- [29] Ji et al. 2018. Neuroinflammation and Central Sensitization in Chronic and Widespread Pain.
- [30] Suvarna et al. 2020. Health risk behaviours and allostatic load: A systematic review.
Artikkeli on yleistä terveystietoa eikä korvaa terveydenhuollon ammattilaisen arviota. Jos oireesi ovat voimakkaita, pahenevat tai pitkittyvät, hakeudu lääkäriin.



